Rakkaudesta Jeesukseen

Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan tulevani jonain päivänä uskoon. Olisin pitänyt sitä mahdottomuutena edes heikoimmalla hetkelläni. Olihan minulla skeptisenä ihmisenä vaikeuksia ymmärtää edes muiden ihmisten uskoontuloa ja sitä miten hulluiksi Jeesus tuntui seuraajansa saavan. 

Sellainen ylitsevuotava ilo ja riemu, joka Jeesuksen opetuslapsista pulppusi heidän ylistäessään ja evankelioidessaan ei vaan käynyt maalliseen järkeeni ja ajattelin, että siinä on jotain hämärää. Ei fiksut ihmiset tuolla tavoin lankea. Miten ylipäätään kukaan ihminen voisi tuolla tavalla tulla uskoon - "hurahtaa" olisi ehkä verbi, jota olisin tuolloin käyttänyt asiasta kirjoittaessani.

Silti se tapahtui. Vaikka kaikista maailman maallisista ihmisistä pidin itseäni kaikkein epätodennäköisimpänä uskoon hurahtajana niin Jumala kutsui myös minua. Jumalalla oli kuin olikin ihana suunnitelma myös minua varten. Myös minut maallinen, epäileväinen ja syntinen kutsuttiin kuulemaan ja uskomaan evankeliumi ja tulemaan uskoon, Jeesuksen Kristuksen opetuslapseksi. Ja kaikki se tapahtui lopulta nopeasti, hetkellä jolloin osasin sitä kaikkein vähiten odottaa.

Uskontarinaani pääset tutustumaan aiemmassa kirjoituksessani "Jeesus ja minä", jonka kirjoitin alunperin jo syksyllä 2019. Tämä todistus lienee jatko-osa siihen, koska vielä tuota kirjoittaessani en ollut täysin vakuuttunut rohkenisinko sanoa olevani uskossa. Nyt minusta tuntuu, että olen. Halleluja!

Tiedättekö sen tunteen, kun olette ihastuneet johonkin ihanaan ihmiseen? Silloin tuntuu kuin leijuisi ilmassa ja aina kun sitä toista ajattelee niin pienet perhoset pörräävät vatsassa ja iho nousee kananlihalle. Ja ihastuminen kehittyy rakastumiseksi ja silloin ei malta hetkeäkään olla ajattelematta sitä jota rakastaa.

Rakastuneena sitä janoaa aina vaan enemmän ja enemmän rakkaansa läsnäoloa ja haluaa olla kaiken aikaa yhteydessä häneen. Voimakkaat tunteet kulkevat läpi kehon ja sitä miettii miten rakkauttaan voisi tunnustaa, koska rakastuminen luo sellaisen iloisen ja hyvän olon kierteen, euforian, joka ohittaa kaikki muut hyvän olon tunteet ja mikä parasta, ruokkii itseään.

Viime syksynä mietin mistä tiedän olenko uskossa ja miltä se edes tuntuu olla uskossa. Tuntuuko se uskossa oleminen jotenkin erilaiselta vai onko se vaan järkeilty oma päätös, että "Hep! Olen uskossa!" ja sillä hyvä. Kyselin tätä jopa muutamilta uskovilta ja kukaan ei sitä oikein osannut selittää siten, että minäkin olisin sen ymmärtänyt. He vaan sanoivat että kyllä sen sitten tietää kun on uskossa. Ja minä en ollut tuolloin varma tiesinkö.

Mutta kyllä. Kyllä sen todellakin tietää. Ja myös nuo uskovien selitykset siitä miltä usko tuntuu ovat nyt jälkikäteen avautuneet minulle. Uskossa olo on juuri sitä jatkuvaa rakastumisen tunnetta, euforiaa. Sitä että on todellakin aidosti rakastunut Jeesukseen. Sitä että elää turvautuen Jumalaan ja haluaa jakaa myös nämä rakkauden tunteet ihmisten kanssa. Ja siitä pulppuaa se ilo ja riemu, jota aiemmin itsekin kummastelin.

Olen huomannut, että olen rakastunut. Palavasti rakastunut. Olen rakastunut Jeesukseen Kristukseen, Jumalan kosketukseen ja Pyhän Hengen läsnäoloon. Ja se rakkaus ei ole vertauskuvallista rakkautta vaan fyysistä, konkreettista rakkautta, jossa perhoset pörräävät vatsassa ja hyvä olo värisyttää koko kehoa kun kokee olevansa yhteydessä rakastettuunsa. Olen rakastunut. Olen uskossa. Halleluja!

Vielä viime viikolla mietin mitä se on käytännössä se ylistys ja palvonta, josta niin usein uskon yhteydessä mainitaan ja miten siihen voi heittäytyä sillä tavalla kuin jotkut kertovat siihen heittäytyvänsä. Päättelin, että ylistys ja palvonta ovat itse asiassa rakkaudentunnustusta Jeesukseen. Sitä, että kääntää kasvonsa Jumalaan ja heittäytyy siihen hyvän olon kierteeseen ja antaa syvimpien tunteidensa viedä yhteyteen Pyhän Hengen kosketuksessa, palavan rakkautensa läsnäolossa.

Minä hiljainen, syrjäänvetäytyvä, aina hillitty ja harkitsevainen. Voisi ajatella, että minun olisi vaikea kuvitella itseäni heittäytymässä tunteiden vietäväksi saati ylistämään ja palvomaan yhdessä muiden ihmisten seurassa. Ei minulla ole lauluääntä, ei tanssijalkoja eikä vielä seurakuntayhteyttäkään. Kokemukseni ylistyksestä ei siis ole vielä omakohtaista ellei tätä kirjoittamista lasketa ylistämiseksi.

Silti mitä enemmän Jumalan sanaa olen kuullut, sitä vahvemmin sisälläni on alkanut voimistua tarve tehdä juuri sitä mitä entisenä koulukiusattuna jopa pelkään: ylistää ja palvoa ihmisten edessä, pyhässä seurakuntayhteydessä. Vaan mitäpä ihminen ei rakastuneena tekisi, etenkin jos rakkaus on palavaa ja syvempää kuin mikään maallinen rakkaus kahden ihmisen välillä. Odotan jo sitä hetkeä kun Jumala kutsuu minut seurakuntayhteyteen, ylistämään ja palvomaan, sillä minä janoan rakkaani kosketusta. Pyhän Hengen kosketusta. Halleluja!