Rakkaudesta Jeesukseen

Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan tulevani jonain päivänä uskoon. Olisin pitänyt sitä mahdottomuutena edes heikoimmalla hetkelläni. Olihan minulla skeptisenä ihmisenä vaikeuksia ymmärtää edes muiden ihmisten uskoontuloa ja sitä miten hulluiksi Jeesus tuntui seuraajansa saavan. 

Sellainen ylitsevuotava ilo ja riemu, joka Jeesuksen opetuslapsista pulppusi heidän ylistäessään ja evankelioidessaan ei vaan käynyt maalliseen järkeeni ja ajattelin, että siinä on jotain hämärää. Ei fiksut ihmiset tuolla tavoin lankea. Miten ylipäätään kukaan ihminen voisi tuolla tavalla tulla uskoon - "hurahtaa" olisi ehkä verbi, jota olisin tuolloin käyttänyt asiasta kirjoittaessani.

Silti se tapahtui. Vaikka kaikista maailman maallisista ihmisistä pidin itseäni kaikkein epätodennäköisimpänä uskoon hurahtajana niin Jumala kutsui myös minua. Jumalalla oli kuin olikin ihana suunnitelma myös minua varten. Myös minut maallinen, epäileväinen ja syntinen kutsuttiin kuulemaan ja uskomaan evankeliumi ja tulemaan uskoon, Jeesuksen Kristuksen opetuslapseksi. Ja kaikki se tapahtui lopulta nopeasti, hetkellä jolloin osasin sitä kaikkein vähiten odottaa.

Uskontarinaani pääset tutustumaan aiemmassa kirjoituksessani "Jeesus ja minä", jonka kirjoitin alunperin jo syksyllä 2019. Tämä todistus lienee jatko-osa siihen, koska vielä tuota kirjoittaessani en ollut täysin vakuuttunut rohkenisinko sanoa olevani uskossa. Nyt minusta tuntuu, että olen. Halleluja!

Tiedättekö sen tunteen, kun olette ihastuneet johonkin ihanaan ihmiseen? Silloin tuntuu kuin leijuisi ilmassa ja aina kun sitä toista ajattelee niin pienet perhoset pörräävät vatsassa ja iho nousee kananlihalle. Ja ihastuminen kehittyy rakastumiseksi ja silloin ei malta hetkeäkään olla ajattelematta sitä jota rakastaa.

Rakastuneena sitä janoaa aina vaan enemmän ja enemmän rakkaansa läsnäoloa ja haluaa olla kaiken aikaa yhteydessä häneen. Voimakkaat tunteet kulkevat läpi kehon ja sitä miettii miten rakkauttaan voisi tunnustaa, koska rakastuminen luo sellaisen iloisen ja hyvän olon kierteen, euforian, joka ohittaa kaikki muut hyvän olon tunteet ja mikä parasta, ruokkii itseään.

Viime syksynä mietin mistä tiedän olenko uskossa ja miltä se edes tuntuu olla uskossa. Tuntuuko se uskossa oleminen jotenkin erilaiselta vai onko se vaan järkeilty oma päätös, että "Hep! Olen uskossa!" ja sillä hyvä. Kyselin tätä jopa muutamilta uskovilta ja kukaan ei sitä oikein osannut selittää siten, että minäkin olisin sen ymmärtänyt. He vaan sanoivat että kyllä sen sitten tietää kun on uskossa. Ja minä en ollut tuolloin varma tiesinkö.

Mutta kyllä. Kyllä sen todellakin tietää. Ja myös nuo uskovien selitykset siitä miltä usko tuntuu ovat nyt jälkikäteen avautuneet minulle. Uskossa olo on juuri sitä jatkuvaa rakastumisen tunnetta, euforiaa. Sitä että on todellakin aidosti rakastunut Jeesukseen. Sitä että elää turvautuen Jumalaan ja haluaa jakaa myös nämä rakkauden tunteet ihmisten kanssa. Ja siitä pulppuaa se ilo ja riemu, jota aiemmin itsekin kummastelin.

Olen huomannut, että olen rakastunut. Palavasti rakastunut. Olen rakastunut Jeesukseen Kristukseen, Jumalan kosketukseen ja Pyhän Hengen läsnäoloon. Ja se rakkaus ei ole vertauskuvallista rakkautta vaan fyysistä, konkreettista rakkautta, jossa perhoset pörräävät vatsassa ja hyvä olo värisyttää koko kehoa kun kokee olevansa yhteydessä rakastettuunsa. Olen rakastunut. Olen uskossa. Halleluja!

Vielä viime viikolla mietin mitä se on käytännössä se ylistys ja palvonta, josta niin usein uskon yhteydessä mainitaan ja miten siihen voi heittäytyä sillä tavalla kuin jotkut kertovat siihen heittäytyvänsä. Päättelin, että ylistys ja palvonta ovat itse asiassa rakkaudentunnustusta Jeesukseen. Sitä, että kääntää kasvonsa Jumalaan ja heittäytyy siihen hyvän olon kierteeseen ja antaa syvimpien tunteidensa viedä yhteyteen Pyhän Hengen kosketuksessa, palavan rakkautensa läsnäolossa.

Minä hiljainen, syrjäänvetäytyvä, aina hillitty ja harkitsevainen. Voisi ajatella, että minun olisi vaikea kuvitella itseäni heittäytymässä tunteiden vietäväksi saati ylistämään ja palvomaan yhdessä muiden ihmisten seurassa. Ei minulla ole lauluääntä, ei tanssijalkoja eikä vielä seurakuntayhteyttäkään. Kokemukseni ylistyksestä ei siis ole vielä omakohtaista ellei tätä kirjoittamista lasketa ylistämiseksi.

Silti mitä enemmän Jumalan sanaa olen kuullut, sitä vahvemmin sisälläni on alkanut voimistua tarve tehdä juuri sitä mitä entisenä koulukiusattuna jopa pelkään: ylistää ja palvoa ihmisten edessä, pyhässä seurakuntayhteydessä. Vaan mitäpä ihminen ei rakastuneena tekisi, etenkin jos rakkaus on palavaa ja syvempää kuin mikään maallinen rakkaus kahden ihmisen välillä. Odotan jo sitä hetkeä kun Jumala kutsuu minut seurakuntayhteyteen, ylistämään ja palvomaan, sillä minä janoan rakkaani kosketusta. Pyhän Hengen kosketusta. Halleluja!

Uskonto vai usko?

Jäin tässä eräänä päivänä pohtimaan mitä eroa on uskolla ja uskonnolla. Usein näitä käsitellään synonyymeina eikä sitä juurikaan ajatella sen pidemmälle onko joku uskossa vai uskonnollinen. Samaa kauraa, olisi helppo todeta.

Kielitoimiston sanakirja määrittelee uskonnon todeten "uskonto ja siihen liittyvä pyhyyden kokemus yleismaailmallisena ilmiönä, joka us. on muotoutunut oppijärjestelmäksi ja ilmenee erilaisina yhteisöllisinä tapoina ja palvontamenoina". Sama teos puolestaan määrittelee uskon seuraavasti: "ihmisen vakaumus jumalan, jumaluuden tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautuminen".

Usko on siis ihmisen vakaumusta Jumalan olemassaolosta ja Jumalaan turvautumisesta. Vakaumus Jumalan olemassaolosta tarkoittaa siis, että ihminen todistaa Jumalan olevan todellinen ja samalla hän turvautuu Jumalaan. Tässä selvästi puhutaan ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta ilman, että siihen liittyy kolmansia osapuolia. Usko on siis ihmisen henkilökohtainen suhde kaikkivaltiaaseen Jumalaan.

Uskonto puolestaan kuvataan oppijärjestelmäksi, joka rakentuu yhteisöllisistä tavoista ja palvontamenoista. Tässä ei puhuta yksittäisen uskovan ja Jumalan välisestä suhteesta, vaan järjestelmästä. Sana järjestelmä kuulostaa monimutkaiselta ja etäiseltä, ei lainkaan yhtä intiimiltä ja henkilökohtaiselta kuin kahden tekijän, ihmisen ja Jumalan välinen suhde.

Järjestelmillä on tapana muuttua instituutioiksi ja instituutiot ovat usein myös byrokraattisia. Byrokraattisuus taas tapaa betonoida insitituutiot muuttumattomiksi ja sillä muotoa entistä etäisemmiksi tavallisista ihmisistä ja heidän arkisesta elämästään.

Instituutiot tapaavat tehdä itsensä tärkeiksi ja kaikilla tärkeillä on tapana ryhtyä huolehtimaan oman asemansa turvaamisesta, jolloin usein helposti unohtuu ne lähtökohdat, jotka ovat jonkun tehneet tärkeäksi. Kun alkuperäinen asian ydin hautautuu järjestelmään, siitä tulee vain itseään palveleva koneisto, joka jauhaa eteenpäin.

Tästä päästään takaisin alun kysymykseen ja voidaan hahmottaa vastaus uskon ja uskonnon eroavaisuudesta. Vaikka Kielitoimiston sanakirja ei olekaan Jumalan sanaa niin silti sen määrittelystä löytyy totuuden siemen, joka pätee kielellisen tarkastelun ulkopuolellakin: Uskossa on kyse Jumalan palvelemisesta, aidosti ja läheisesti suorassa yhteydessä Jumalan kanssa. Uskonto sen sijaan on järjestelmä, joka palvelee itseään ja määrittää byrokraattisella tarkkudella miten järjestelmän palasten tulee uskoa, miten olla yhteydessä Jumalaan ja milloin olla yhteydessä Jumalaan.

Erilaiset uskontojärjestelmät pitävät ihmisen erossa Jumalasta, koska ne annostelevat Pyhää Henkeä omien normiensa mukaisesti ja kadottavat uskon omien sääntöjensä ja byrokratiansa sumuverhoon. Sen todistaa omakin uskonpolkuni, jossa evankelisluterilaisen tapakristillisyyden tunkkaisuus piti minut vuosikymmeniä loitolla ja esti näkemästä todellista Jumalaa, kokemasta Pyhä Hengen kosketusta ja Jeesuksen rakkautta.

Uskontoihin liittyy aina myös voimakas tuomitseminen. On noudatettava järjestelmän normeja ja hierarkiaa tai joutuu kadotukseen. Herran pelko pitää ihmiset kurissa ja nuhteessa ja estää ajattelemasta laatikon ulkopuolelta. Tässä on kuitenkin mielestäni räikeä ristiriita sen kanssa, että eihän Jumala lähettänyt Jeesusta keskuuteemme tuomitsemaan meitä vaan pelastamaan meidät.

Se, joka armahtaa meidät ja anteeksiantaa syntimme ei ole uskonto tai sitä edustava järjestelmä vaan Jumala itse. Ja Jumala itse on läheinen, rakastava ja armollinen. Tarvitsemmeko me siis todellakin uskontoa ja tiukkoja normeja miten on soveliasta uskoa vai pitäisikö meidän kuitenkin ohittaa byrokratia ja ihmisten kehittelemät oppijärjestelmät ja olla suoraan yhteydessä Jeesukseen, antaa Pyhän Hengen koskettaa meitä ja sydämestämme turvautua Jumalaan, joka rakastaa meitä?

Älkäämme siis olko uskonnon harjoittajia vaan olkaamme aidosti uskossa.

Usko ja liberaali maailmankatsomus

Mietiskelin tässä viime vuosina kirkkoon ja uskontoon liittyneitä mediakohuja ja sitten tuli tunne, että asiasta pitäisi kirjoittaa ja siten auttaa selkeyttämään omia ajatuksiani. 

Raamatun opetukset avioliitosta ja seksuaalisuudesta ovat nostaneet ilmoille useampia lööppejä niin valtakirkon kuin muidenkin suuntausten parista. Tämä on jatkumoa sille, että samaan aikaan sekä valtamedia että lainsäätäjät vyöryttävät kansalaisten keskuuteen paitsi sukupuolineutraalia avioliittoa, myös uutta radikaalia sukupuolikäsitystä.

Modernin liberalismin valossa Raamatun vuosisatoja ennallaan pysyneet käsitykset ihmisestä miehenä ja naisena, avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona, ajatus seksistä osana avioliittoa ja lapsista Jumalan siunauksena on alettu yleisesti mieltää kiistanalaisina ja ristiriitaisina. - ikään kuin vanhentuneina ja liberaaliin nykymaailmaan sopimattomina.

Tässäkin on annettu pirulle ensin pikkusormi. Se tapahtui kun Raamatun opetuksiin näistä aiheista ryhdyttiin ensin suhtautumaan välipitämättömästi. Monet avioliittoon kuuluvat asiat, ei suinkaan vähäisimpänä seksi, liukuivat liberaalin maailmankatsomuksen yleistyessä myös esiaviolliseen yhteiselämään.

Pikkuhiljaa itse avioliittoakaan eli parisuhteen solmimista Jumalan edessä ei pidetty enää niin tärkeänä ja ennen synniksi lasketusta avoliitosta tuli aivan arkipäiväinen parisuhteen ja perheen muoto.

Kun käytäntö oli näin liukunut omille urilleen, oli seuraavana vuorossa Raamatun opetusten ja niihin pohjautuneiden perinteiden pitäminen vanhentuneina eli niiden sivuuttaminen. Esiaviollinen seksi on arkipäivää ja perheen perustaminen ei ole enää samanlainen iso askel kuin aiemmin vaan lapsia voidaan hankkia ”shoppaillen” silloin kun se omaan uraan ja suunnitelmaan sopii.

Kun aiemmat parisuhde- ja perhekäsitykset oli näin heitetty romukoppaan, omaa toimintaa tietysti ryhdyttiin perustelemaan ja puolustamaan. Sen johdosta toisin opettava Raamattu alettiin nähdä ensin väärin ymmärrettyinä ja sitten kiistettiin tietyiltä osin alunperinkin vääränä, moderniin liberaaliin yhteiskuntaamme sopimattomana.

Lopulta on päästy tasolle, jossa Raamattuun kirjattua Jumalan sanaa epäillään rikoksen tunnusmerkit täyttäväksi kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan, kuten voidaan päätellä siitä,että kansanedustaja Päivi Räsäsen vanhasta pamfletista aloitettiin esitutkinta samoin kuin hänen twiitistään, joka ei ollut julistusta vaan suora evankelis-luterilaiselle kirkolle osoitettu kysymys Raamatun tulkinnasta.

Voimme vain kauhulla ajatella mikä on seuraava vaihe – ryhdytäänkö Raamattua ja siitä vuosisatojen varrella tehtyjä tulkintoja ja tutkielmia sensuroimaan vai kielletäänkö lopulta koko kirja – ja sitä rataa myös Jumala itse? Juuri siihen ympärillämme jylläävät saatanalliset voimat ilmeisesti tähtäävät ja se on seurausta siitä, kun piru sai yhteiskunnaltamme pikkusormen ihmisten nautinnon- ja mukavuudenhalujen johdosta.

Raamattuun kirjatun Jumalan sanan ja sen tulkitsemisen kriminalisoinnin lisäksi yhteiskunnassamme on meneillään paljon muutakin huolestuttavaa. Siinä missä alkujaan pidettiin avioliiton rajaamista vain miehen ja naisen välille epätasa-arvoisena, on koko sukupuolikysymys viime vuosina mutkistunut entisestään.

Enää ei riitä edes kiistely siitä onko avioliitto miehen ja naisen välinen vaan nyt ollaan tilanteessa, jossa ei enää saisi lainkaan rajata sukupuolia enää kahteen: mieheen ja naiseen vaan pitäisi sallia myös moninaiset muut vaihtoehdot sen mukaan mitä ihminen itse kokee ja päättää.

Ja samaa tahtia kun uusia sukupuolia marssitetaan esiin, ei toki sitoutumistakaan tarvitse rajata vain yhteen heistä – kun mediaa seuraa, voi havaita, että myös polyamoria eli useamman kuin kahden ihmisen välinen parisuhde on trendikästä.

Jotta suvaitsevaisuus ei loppuisi vain humanoidien välisiin suhteisiin niin media on vyöryttänyt meille myös vaihtoehtoisia parisuhdemalleja, kuten naisen joka on vakavassa parisuhteessa 2001 tuhoutuneiden WTC-pilvenpiirtäjien kanssa sekä jatkoartikkelissa sielunsiskon, joka seurustelee tietyn mallisen Boeing-lentokoneen kanssa.

Ja heille, joiden mielestä seksi kuuluu avioliittoon miehen ja naisen välille on tietty suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon nimissä muistutettava, että seksuaalisen kanssakäymisen on toki kuuluttava myös naisen ja lentokoneen välille, sillä mediassa ihannoitiin avoimuutta ja suvaitsevaisuutta jonka turvin Boeingin morsiamelle oli jopa varattu kahdenkeskistä aikaa lentokonehallissa.

Kun annat pirulle pikkusormen, se vie koko käden. Se mikä alkoi hyväntahtoisena erilaisuuden suvaitsemisena on pikkuhiljaa hiipinyt osaksi yhteiskuntamme päivittäistä mediatarjontaa ja siitä on tehty uusi normaali.

Enää erilaisia poikkeavuuksia ei pelkästään suvaita vaan niitä suorastaan juhlitaan ja mediassa luodaan mielikuvaa, että on ihmisen itsensä käsissä määritellä oma sukupuolensa ja seksuaalinen suuntautumisensa.

Ideologiaa rummuttamaan on valjastettu niin valtamedia kuin jo koulujen oppikirjatkin – tuoreimmissa painoksissa kerrotaan kuinka myös mies voi tulla raskaaksi!

Median ja koululaitoksen haltuunotto eivät ole tarpeeksi, sillä viime vuosina myös evankelis-luterilainen kansankirkko on hurahtanut mukaan trendikkääseen sukupuolineutraaliin menoon ja julistaa myös yhteistyön kautta Pride-ilosanomaa ja on omalta osaltaan normalisoimassa aiemmin poikkeavuuksina pidettyjä Raamatun sanan vastaisia aatteita ja tekoja. Ja kansanedustaja Päivi Räsänen, joka Raamatun sanan suhtautumista tähän kyseenalaisti, on poliisin esitutkinnassa.

Nyt meiltä kysytään: Eikö seurakuntien ovien tule olla avoinna kaikille? Eikö Jeesus hyväksy ihmisiä sellaisina kuin he ovat – ei siis miehinä eikä naisina vaan yksilöinä? Jos joku kokee olevansa yhtä aikaa sekä mies ja nainen tai ei koe olevansa kumpikaan, niin eikö hänelläkin ole oikeus päästä osalliseksi evankeliumin armosta?

"Tehkää siis parannus ja kääntykää!" sanotaan Raamatussa ja tässä kohden meidän onkin aiheellista pureskella sanoja tarkemmin. ”Tehkää parannus” tarkoittaa samaa kuin tunnustakaa syntinne ja luopukaa synneistänne samalla kun vastaanotatte Jeesuksen Kristuksen elämäänne. Tähän on vahvasti sisäänkirjoitettuna ajatus muutoksesta, joka on mahdollista meille kaikille kunhan kuulemme, uskomme ja synnymme uudelleen uskossa.

Seurakuntaan tulee liittyä kun kuulee ja uskoo evankeliumin. Useassa kohden Raamattua kerrotaan kuinka tässä uskoontulon vaiheessa ihminen hylkää entisen ja syntyy uudelleen uskossa. Siis hylkää entisen ja syntyy uudelleen – tulee sellaisena kuin on, mutta syntyy uudeksi. Ei siis tule sellaisena kuin on ja muokkaa sitten koko seurakuntaa ja uskoa kaltaisekseen.

Vaikka kirkko ja seurakunnat tarvitsevatkin uusia jäseniä selviytyäkseen uudessa avoimessa ja suvaitsevaisessa yhteiskunnassa niin silti oikea tapa jäsenistön kasvattamiseen ei ole houkutella mukaan ihmisiä valheellisin perustein, kuten muokkaamalla kirkkoa ja Raamattua mieluisaksi uusille jäsenille. Evankeliumia tulee totta kai levittää mahdollisimman laajalle joukolle, muttei hinnalla eikä keinolla millä hyvänsä.

Onko se ihmisen tehtävä kulloisenkin aikakauden valossa tulkita Raamattua ja julistaa syntien muuttuneen? Että se mikä oli sata, tuhat tai kaksi tuhatta vuotta sitten syntiä ei enää olekaan syntiä ja se mikä oli sata, tuhat tai kaksi tuhatta vuotta sitten vanhurskautta onkin nyt syntiä? Ei, se ei ole ihmisen tehtävä saati oikeus muokata Jumalan sanaa itselleen sopivaksi.

Kosiskelemalla liberaalia valtavirtaa mukaan toimintaansa asennoitumista ja tulkintoja muuttamalla seurakunnat tekevät itselleen karhunpalveluksia, sillä samalla ne erkaantuvat Jumalan sanasta. Mukaan tulee uusia seurakuntalaisia, joiden käsitys uskosta on erilainen. He päätyvät mukaan seurakunnan päätöksentekoon ja vähitellen seurakunnan uskon perustukset rapautuvat, oppi menee harhaan.

Vaikka suvaitsemme poikkeavuuksia ja rukoilemme heidänkin pelastumisensa puolesta, ei meidän silti tule olla mukana pesemässä syntejä vanhurskaudeksi tai muuntamassa vanhurskautta synneiksi miellyttääksemme yhä laajempia maallisia massoja. Ei meidän tule olla mukana edistämässä näiden vieraiden ideologioiden leviämistä yhä tiiviimmäksi osaksi normaalia elämää.

Mutta meidän toki tulee ymmärtää seksuaalivähemmistöjä. Vaikka oma vakaumus estäisi hyväksymästä seksuaalisesti poikkeavia ja omaa sukupuoli-identiteettiään hakevia niin heitä ei silti pitäisi tuomita saati kivittää. Sillä ihmisen tehtävä ei ole tuomita, vaan tuomiovalta asiassa kuuluu yksin Jumalalle. 

Heilläkin on täysi oikeus elää omassa rauhassaan kuten parhaaksi katsovat ja olla yhteiskunnan tasavertaisia jäseniä, kunhan noudattavat maallisen esivallan lakeja ja asetuksia. Mutta samalla on muistettava, että myös uskovilla on edelleen oikeus uskoa, seurata Jeesusta ja elää elämäänsä yhteiskunnan tasavertaisina jäseninä ilman, että heidän on luovuttava uskostaan, tavoistaan tai seksuaali-identiteetistään.

Meidän tulee muistaa, että on kaksi eri asiaa suvaita poikkeavuuksia kuin normalisoida ja juhlistaa niitä. Olkaamme siis suvaitsevaisia, mutta pitäkäämme silti mielessä mikä on Jumalan sanan mukaista elämää ja mikä ei.

Se, että joku kokee olevansa seksuaalisesti jotain muuta kuin miksi hänet on luotu tai joku ei miellä avioliittoa miehen ja naisen väliseksi liitoksi ei ole pois minulta. Se on pois häneltä itseltään. Ketään ei voi väkisin pelastaa, jos hän ei sitä halua. Vain hän itse voi kuulla evankeliumin, uskoa sen ja sitä kautta tulla osalliseksi pelastuksesta.

Mutta nyt ei enää olekaan kyse suvaitsemisesta tai siitä että annetaan vähemmistöjen olla rauhassa koettamatta väkisin heitä eheyttää ja käännyttää. Nyt tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi, sillä nyt vähemmistöt eivät enää anna uskovien olla rauhassa vaan tekevät aktiivista ja suurine marsseineen ja adresseineen jopa massiivista käännytystyötä, jotta sekä normaalius että synnit määriteltäisiin uudelleen.

Liberaali kansanliike työskentelee ideologiansa puolesta, vaatii muutoksia lainsäädäntöön ja yhteiskunnan normeihin ja soluttautuu mukaan myös maallistuvaan kirkkoon ja seurakuntiin, jotta seurakunnat hylkäisivät aiemmat oppinsa ja tulkintansa ja omaksuisivat vähemmistöjen julistamat uudet opit ja tulkinnat.

Tässä tilanteessa meidän tuleekin olla tarkkana ja pitäytyä terveessä Jumalan sanassa ja olla taipumatta pirun juonille. Pikkusormi on jo annettu, käsi menetetty ja nyt havitellaan jo koko ruumista. Nimittäin seurakuntaa, jota Jeesuksen Kristuksen ruumiiksi sanotaan.

Jeesus ja minä

Oma suhteeni Jeesukseen ja Jumalan sanaan on ollut hyvin ristiriitainen. Tulen tapakristillisestä taustasta, jossa kosketukset kristillisyyteen ovat liittyneet ainoastaan pakollisiin evankelis-luterilaisen kirkon menoihin, kuten ristiäisiin, häihin ja hautajaisiin. Rippikoulun luistelin läpi päiväriparina keskittyen aivan muihin ajatuksiin kuin hengelliseen kasvuun. Usko tulee kuulemisesta, mutta minä en kuunnellut. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Peruskoulun uskonnon opetus ja satunnaiset kosketukseni evankelis-luterilaiseen seurakuntaan eivät saaneet minussa aikaan tunnetta, että kuuluisin joukkoon tai usko olisi minua varten. Kirkko näyttäytyi minulle vanhoillisena, byrokraattisena monumenttina, joka oli sementoinut asemansa yhteiskunnan osaksi siinä missä oikeuslaitos tai terveydenhuolto. Se ei siis koskettanut eikä puhutellut minua ja sen johdosta sivuutin sujuvasti myös Jeesuksen ja hänen varsinaiset opetuksensa ja tekonsa.

Muistan kuitenkin rukoilleeni joskus kun oli vaikeita aikoja tai ahdistavia tilanteita. Toisaalta maallinen järkeni sanoi minulle, että koko Jeesus on mielikuvituksen tuotetta ja tämä Raamattu vain yksi fiktiivinen kirja muiden joukossa: Tästäkin huolimatta hädän hetkellä tuli uskonpilkahduksia ja tarve rukoilla. Mutta oletin rukoilevani väärin, sillä käsitykseni oli että kristittyjen Jumala on auktoriteetti, jota voi lähestyä vain tiukan liturgisen kaavan mukaan ja virheistä sakotetaan. 

Kaikesta epäuskosta ja epäilystä huolimatta – tai juuri niiden takia – koin olevani hengellisesti jotenkin tyhjän päällä. Vaikka vannoin tieteen nimeen niin sisimmässäni tiesin, että ihmismieli ei voi käsittää kaikkea ja aavistin, että on olemassa jotain näkymättömiä meitä suurempia voimia eikä kaikki ole sattumanvaraista. Oliko jossain jokin voima, joka maailmaa ohjaili vai oliko kyseessä vain useiden erilaisten voimien vuorovaikutus? Oliko kaikella ennalta määrätty kohtalonsa vai oliko kaikki vain onnekkaiden tai onnettomien sattumien summaa? Nuorena aikuisena koetin etsiä vastauksia ja lähdin etsimään niitä tutustumalla erilaisiin uskomuksiin ja uskontoihin. Ensin kirjaston hyllyiltä ja sittemmin internetistä.

Koska kuvittelin, että kristinusko oli minulle tuttu – olihan minut jo pikkuvauvana siihen kastettu –  niin sivuutin sen tässä tiedonjanossani. Tiesin, että kristikunnassa on eri kirkkoja ja herätysliikkeitä, mutta suhtauduin niihin välinpitämättömästi ja pidin ”tosiuskovia” jopa hieman tärähtäneinä. Lueskelin idän uskonnoista, alkuperäiskansojen uskomuksista, shamanismista ja jopa new age-henkisestä uuspakanuudesta. En hurahtanut mihinkään, vaan asetin itseni ulkopuolisen tarkkailijan rooliin vaikka toki aina peilasin eri teorioita itseeni ja puntaroin voisinko uskoa tämän, käykö tämä järkeen? 

Lopulta kaikki läpikäydyt uskomukset tuntuivat vääriltä, jokaisessa oli jotain elementtejä jotka saattoi jollain tapaa ymmärtää, mutta mikään ei tuntunut sellaiselta polulta tai tieltä, joka olisi kutsunut. Tämä hengellisen tiedon jano vaivasi minua etenkin nuorena aikuisena, mutta maallinen elämä ja kiireet veivät mennessään ja palasin aiheeseen vain satunnaisesti. Suurimman osan ajasta mieli askarteli maallisten aiheiden äärellä vailla hengellistä kotia.

Minusta tuli liberaali valtavirran mukana. Ajattelin, että kaikkea pitää suvaita ja kaikilla kukilla on oikeus kukkia. Suhtauduin myönteisesti aborttiin, esiaviolliseen seksiin, pornografiaan, ehkäisyyn, samaa sukupuolta olevien avioliittoon. Kielsin jyrkästi luomiskertomuksen ja uskoin sokeasti evoluutioon, jossa ei olisi pienintäkään sijaa Jumalan luomistyölle. Eikä siinä kaikki, oikeastaan vastustin kaikenlaista uskonnon opetusta sekä kaikenlaista käännytystyötä, koska ajattelin että kristinusko on suvaitsematon jäänne menneisyydestä ja ihmisillä tulisi olla oikeus elää elämäänsä vapaana uskosta ja harjoittaa haureutta tai olla vaikka shamaaneja jos niin haluavat. 

Vuoden 2015 paikkeilla, ollessani noin 40-vuotias, huomasin yhtäkkiä töiden lomassa googlailevani tietoa erilaisista kristillisistä herätysliikkeistä. En pysty sanomaan mistä se ajatus tuli tai miten päädyin etsimään netistä tällaista tietoa. Yhtäkkiä vaan huomasin että etsin sitä ja hämmästyin itseäni ja sitä miksi aihe kiinnosti minua. Olinhan aiemmin kiertänyt kaukaa kaikki evankeliointiyritykset kaupungilla ja vältellyt koko aihetta myös netissä.

En vielä tuossa vaiheessa sitä tiedostanut, mutta olin kai alitajuisesti ymmärtänyt että evankelis-luterilainen kirkko oli ollut se mikä pidätteli minua poissa kristinuskon ääreltä ja toivoin kai löytäväni vastauksia ja uudenlaisen lähestymiskulman hengellisyyteen herätysliikkeiden kautta. 

Kun nuorempana olin etsinyt jotain mihin tarttua, niin lopulta kun sitä vähiten odotin taisi käydä siten, että Jumala alkoikin etsiä minua. En pysty muutoin selittämään miksi yhtäkkiä aloin tuntea voimakasta kutsua kohti hengellisiä asioita ja tavallaan yritin nähdä mistä lähtee se tie, joka on minua varten tehty.

Ensi kertaa aloin puntaroida myös suhdettani evankalis-luterilaiseen kirkkoon, johon tavan vuoksi edelleen kuuluin. Tiesin heti selvästi sen, että vaikka Jumala kutsuu minua, Hän ei kutsu minua aktivoitumaan siinä kirkossa ja seurakunnassa, johon minut oli lapsikastettu. Kun aiemmin olin suhtautunut omaan kirkkooni välinpitämättömästi ja välttelevästi, nyt aloin tunnistaa sen olevan myös harhautunut alkuperäisestä roolistaan ja terveestä Jumalan sanasta.

Minusta yksi osasyy evankelis-luterilaisen kirkon maallistumiseen ja jopa eksymiseen on siinä, että seurakuntavaaleissa kirkon päätöksentekoelimiin pyritään väärin perustein. Monissa seurakunnissa esimerkiksi poliittiset puolueet asettavat ehdokkaita, joille vaalit ovat vaan yksi kilvoittelu muiden vaalien joukossa. Kun tällaiset suurta yleisöä puolelleen kosiskelevat henkilöt pääsevät päättävään asemaan, he eivät tee päätöksiä Raamatun vaan valtavirran trendien pohjalta.

Kun olin itselleni avannut tämän näkökulman kirkkoon, jota en koskaan ollut tuntenut omakseni, tuntui kun jokin tien tukkona ollut kivi olisi vierähtänyt sivuun. Suhtautumiseni kristinuskoon muuttui välinpitämättömästä aidosti kiinnostuneeksi ja uutta tietä etsiväksi. Tuo ennalta varoittamatta ajatuksiini hiipinyt Jumalan kutsu alkoi voimistua. Koin kuitenkin edelleen olevani se sama ulkopuolinen tarkkailija, enkä voi sanoa, että olisin tuolloin tullut uskoon tai ollut uskossa. 

Uskoon tulo kokemuksena kuitenkin kiehtoi minua ja käytin runsaasti aikaa sen pohtimiseen millaiselta se tuntuu, mistä sen tunnista ja voiko sen hetken identifioida tarkkaan vai onko se pidempiaikainen hiljainen prosessi. Siitä olin kuitenkin varma ettei uskoon tulo ollut jotain mitä ihminen voi itse päättää ilmoittamalla olevansa uskossa vaan se olisi jotain johon kutsutaan Jumalan tahdosta.

Sosiaalisen median kautta tutustuin muutamiin muihin tiedonetsijöihin, jotka olivat samalla asialla kuin itsekin. Etsimässä uskoa ja kenties uskoontuloa. Eri nettipalveluiden välityksellä käytiin kiinnostavia keskusteluja ja jotenkin oma ajatusmaailma alkoi muuttua - kenties ikäänkuin valmistautua vastaanottamaan Jeesuksen. Tunsin sen selvästi, että Jumala kutsui minua puoleensa, mutta en osannut tietä. Olin hukassa erilaisten herätysliikkeiden, lahkojen, kirkkojen viidakossa. 

Huomasin, että internetistä löytyy koko joukko erilaisia sananjulistajia, joista osa tuntuu tehneen Raamatusta ja Jeesuksesta aivan omanlaisiaan tulkintoja ja osa näistä uusista apostoleista tuntuu rakastavan enemmän itseään kuin Jeesusta. Osa julistaa sanaa, joka on kaukana kristinuskosta eikä tunnu olevan lähtöisin Jumalasta laisinkaan. Mietin, että mihin tietolähteeseen oikein voisi uskoa ja kuka näistä eri toimijoista tulkitsee Raamattua oikealla tavalla?

Mutta suo siellä, vetelä täällä. Evankelis-luterilainen kirkko on valtavirtaa ja pysyäkseen ajan hermolla se seuraa trendejä ja lähtee niihin mukaan, mm. osallistumalla pride-juhlintaan yhteistyökumppanina, suhtautumalla sallivasti raskauden keskeytyksiin ja selvästi aistittavissa on myös avioliittolinjauksien lieventyminen kohti sukupuolineutraaliutta. Ja onhan kirkko mukana myös avioliiton leikiksi lyövässä tosi-tv-konseptissakin. 

Nykyään ollaan tilanteessa, jossa epänormaalista valkopestään normaalia valtavirran hurmoksessa. Erilaisia poikkeamia juhlitaan ja jopa palvotaan ja samalla ihmisille myydään mielikuvaa, jossa kuka tahansa voisi itse valita onko mies, nainen vai jotain siltä väliltä. Miehen sijaan nainen voi ryhtyä parisuhteeseen romahtaneiden rakennusten kanssa ja sitä hehkutetaan mediassa. Yhä kiihtyvällä tahdilla hulluus voittaa palstatilaa mediassa ja ihmisten mielissä. Hulluimmat ”ihmis-Barbiet ja ihmis-Kenit” leikkelevät kehoistaan epäjumalankuvia plastiikkakirurgien avulla. Osa ihmisistä kilvoittelee siitä kuka menee pisimmälle luonnottomissa teoissaan ja riettaudessaan ja osa siinä kuka on suvaitsevaisuudessaan kaikkein suvaitsevaisin näille synneille ja vieraiden uskontojen ja harhaoppien esiinmarssille.

Perinteiset arvot on heitetty romukoppaan ja niiden kannattajia painostetaan lähtemään mukaan sairaaseen maailmanmenoon suvaitsevaisuuden nimissä, koska muutoin heille naureskellaan ja heistä tehdään pilkkaa. Jos joku kannattaa perinteitä, häntä eivät mielensäpahoittajat suvaitse. Ollaan jo siinä pisteessä, jossa Raamattua sosiaalisessa mediassa siteeraavasta kristitystä poliitikosta käynnistetään rikostutkinta. Samaan aikaan suomalaisiin kouluihin ja lainsäädäntöön uitetaan vierasta radikaalia sukupuoli-ideologiaa ja häivytetään kansakuntamme kristillisiä perinteitä. Mitä suvaitsevammaksi, vapaamielisemmäksi ja hullummaksi meno on käynyt sitä konservatiivisemmin olen huomannut ajattelevani. 

Omat aiemmin liberaalit näkemyksieni ovat muuttuneet lyhyessä ajassa aivan päinvastaisiksi. En tiedä mikä sen herätyksen liberaalista unesta lopulta laukaisi, mutta minulle kirkastui monia ajatuksia, jotka olivat aivan vastakkaisia sille miten olin aiemmin asioista ajatellut. 

Vaikka olin kannattanut sukupuolineutraalia avioliittolakia niin aloin ymmärtää, että kristillinen avioliitto on tarkoitettu ainoastaan miehen ja naisen välille, koska Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi tarkoituksella. Miesten ja naisten tulee olla tasa-arvoisia, mutta se ei saa tarkoittaa sukupuolien häivyttämistä vaan kummallakin sukupuolella on elämässä omat roolinsa ja tehtävänsä. 

Minulle alkoi valjeta myös miten vahingollista esiaviollinen seksi todellisuudessa onkaan ja kuinka raskauden keskeyttäminen on väärin, koska silloin ihminen asettaa itsensä elämän ja kuoleman herraksi asettuen ikäänkuin Jumalan rooliin. Lapset ovat lahja Taivaan Isältä – millainen ihminen heittää lahjan pois? 

Huomasin pohtivani kuinka paljolta pahalta maailmassa olisikaan säästytty, jos myös näissä asioissa oltaisiin noudatettu Jumalan viitoittamaa tietä.

Eräs suuri oivallus liittyi tieteeseen ja evoluutioteoriaan, jolla olin aina kumonnut ja sivuuttanut Raamatun sanan. Huomasin nimittäin, että myös evoluutio on uskon asia, jota ei voi aukottomasti tieteellisesti todistaa vaan siihen täytyy uskoa – olin kuitenkin sokeasti uskonut tieteen nimissä esitettyyn teoriaan ja pitänyt sitä absoluuttisena totuutena. Ymmärsin samalla ettei ole olemassa myöskään mitään faktaa, jolla voisi kiistää etteikö Jumala olisi luonut tätä kaikkea ja jos se on mahdollista niin on myös täysin mahdollista, että Jumala antoi ainoan poikansa jotta minäkin voisin pelastua nykymaailman hulluuden keskeltä ja saada syntini anteeksi.

Nykyinen maailmanmeno on alkanut ahdistaa minua. Koen elämäni ja arvoni uhatuiksi. Ehkä se on yksi merkittävä kannustin miksi korvani ovat herkistyneet Jumalan kutsulle ja mieleni tekee vastata siihen. Tiedän, että kaltaisiani nykymaailman ahdistamia liberaaliin maailmankatsomukseen ja sieluhvihollisen houkutusten esiinmarssin riivaamia ihmisiä vaeltaa keskuudessamme aina vaan enenevissä määrin. Tunnen, että pelastukselle on kysyntää ja ihmisten tulisi vastustaa sielunvihollisen houkutuksia ja valtapyrkimyksiä pelastaakseen maailman sellaisena joksi se oli tarkoitettu.

Kevättalveen 2019 mennessä yhteydet muutamia vuosia aiemmin netissä tapaamiini kanssaetsijöihin olivat hiipuneet, kun osa oli löytänyt uskon ja jatkanut matkaansa ja osa eksynyt omille teilleen. Sitten Jumala johdatti yhteyteen muutamien uusien hyvien uskovien nettituttavuuksien kanssa ja myös kertomaan hengelllisen kodin etsinnästäni myös eräälle elävän elämän ystävälleni. Sain heiltä opetusta, evankeliointia ja rohkaisua jatkaa tiellä kohti Jeesusta ja uskoon tuloa.

Olin usein törmännyt siihen, että Raamattua kutsuttiin ”eläväksi sanaksi” ja olin sitä aiemmin kummastellut, sillä kyseessähän oli iänkaikkisen vanha kirja. Miten se muka voisi elää? Nyt kun sitten selailin divarista ostamaani Raamattua, huomasin että usein esille osui kohta, joka ei tuntunutkaan ennakkoluulojeni mukaisesti vanhalta tai etäiseltä vaan sanat koskettivat minua ja tuntuivat linkittyvän omaan elämääni, kokemuksiini ja ajatuksiini. 

Uppouduin välillä lukemaan niin, että muutamat evankeliumit tuli luettua yhteen putkeen. Sitten kun varmistin uskovalta ystävältäni, että merkintöjen tekeminen Raamattuun olisi ok eikä Jumala siitä suuttuisi, aloin merkitä puhuttelevia ja merkitseviä kohtia korostustussilla ja ajatuksia herättäviä ja jatkopohdintaa kaipaaviin kohtiin merkitsin lyijykynällä kysymys- tai huutomerkkejä. Huomasin, että Raamattu alkoi tosiaankin elää silmieni edessä.

Pitkin syksyä 2019 huomasin kuinka erilaiset palaset loksahtelivat kohdalleen ajatuksissani ja kun olen pohtinut myös mennyttä elämääni, olen alkanut tunnistaa monia aiemmin onnekkaina sattumina pitämiäni tapahtumia Jumalan käden työksi – ikäänkuin niitä kaipaamiani todisteita uskoa varten olisi istutettu elämänpolulleni aina alusta lähtien ja ne ovat vain odottaneet löytämistään kun sen aika on. 

Vaikka en ehkä vielä rohkene sanoa olevani uskossa, tunnen että se kaipaamani uskoon tulon hetki on lähestymässä. Mieleni täyttää uudenlainen levollisuus ja rauha kun tutustun paremmin Jeesukseen ja toisaalta sisälläni tuntuu palavan tuli, joka haluaa ahmia aina vaan enemmän ja enemmän murusia hyvän tiedon puun hedelmistä, ottaa vastaan evankeliumi ja antaa elämäni Jeesukselle Kristukselle.