Jäin tässä eräänä päivänä pohtimaan mitä eroa on uskolla ja uskonnolla. Usein näitä käsitellään synonyymeina eikä sitä juurikaan ajatella sen pidemmälle onko joku uskossa vai uskonnollinen. Samaa kauraa, olisi helppo todeta.
Kielitoimiston sanakirja määrittelee uskonnon todeten "uskonto ja siihen liittyvä pyhyyden kokemus yleismaailmallisena ilmiönä, joka us. on muotoutunut oppijärjestelmäksi ja ilmenee erilaisina yhteisöllisinä tapoina ja palvontamenoina". Sama teos puolestaan määrittelee uskon seuraavasti: "ihmisen vakaumus jumalan, jumaluuden tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautuminen".
Usko on siis ihmisen vakaumusta Jumalan olemassaolosta ja Jumalaan turvautumisesta. Vakaumus Jumalan olemassaolosta tarkoittaa siis, että ihminen todistaa Jumalan olevan todellinen ja samalla hän turvautuu Jumalaan. Tässä selvästi puhutaan ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta ilman, että siihen liittyy kolmansia osapuolia. Usko on siis ihmisen henkilökohtainen suhde kaikkivaltiaaseen Jumalaan.
Uskonto puolestaan kuvataan oppijärjestelmäksi, joka rakentuu yhteisöllisistä tavoista ja palvontamenoista. Tässä ei puhuta yksittäisen uskovan ja Jumalan välisestä suhteesta, vaan järjestelmästä. Sana järjestelmä kuulostaa monimutkaiselta ja etäiseltä, ei lainkaan yhtä intiimiltä ja henkilökohtaiselta kuin kahden tekijän, ihmisen ja Jumalan välinen suhde.
Järjestelmillä on tapana muuttua instituutioiksi ja instituutiot ovat usein myös byrokraattisia. Byrokraattisuus taas tapaa betonoida insitituutiot muuttumattomiksi ja sillä muotoa entistä etäisemmiksi tavallisista ihmisistä ja heidän arkisesta elämästään.
Instituutiot tapaavat tehdä itsensä tärkeiksi ja kaikilla tärkeillä on tapana ryhtyä huolehtimaan oman asemansa turvaamisesta, jolloin usein helposti unohtuu ne lähtökohdat, jotka ovat jonkun tehneet tärkeäksi. Kun alkuperäinen asian ydin hautautuu järjestelmään, siitä tulee vain itseään palveleva koneisto, joka jauhaa eteenpäin.
Tästä päästään takaisin alun kysymykseen ja voidaan hahmottaa vastaus uskon ja uskonnon eroavaisuudesta. Vaikka Kielitoimiston sanakirja ei olekaan Jumalan sanaa niin silti sen määrittelystä löytyy totuuden siemen, joka pätee kielellisen tarkastelun ulkopuolellakin: Uskossa on kyse Jumalan palvelemisesta, aidosti ja läheisesti suorassa yhteydessä Jumalan kanssa. Uskonto sen sijaan on järjestelmä, joka palvelee itseään ja määrittää byrokraattisella tarkkudella miten järjestelmän palasten tulee uskoa, miten olla yhteydessä Jumalaan ja milloin olla yhteydessä Jumalaan.
Erilaiset uskontojärjestelmät pitävät ihmisen erossa Jumalasta, koska ne annostelevat Pyhää Henkeä omien normiensa mukaisesti ja kadottavat uskon omien sääntöjensä ja byrokratiansa sumuverhoon. Sen todistaa omakin uskonpolkuni, jossa evankelisluterilaisen tapakristillisyyden tunkkaisuus piti minut vuosikymmeniä loitolla ja esti näkemästä todellista Jumalaa, kokemasta Pyhä Hengen kosketusta ja Jeesuksen rakkautta.
Uskontoihin liittyy aina myös voimakas tuomitseminen. On noudatettava järjestelmän normeja ja hierarkiaa tai joutuu kadotukseen. Herran pelko pitää ihmiset kurissa ja nuhteessa ja estää ajattelemasta laatikon ulkopuolelta. Tässä on kuitenkin mielestäni räikeä ristiriita sen kanssa, että eihän Jumala lähettänyt Jeesusta keskuuteemme tuomitsemaan meitä vaan pelastamaan meidät.
Se, joka armahtaa meidät ja anteeksiantaa syntimme ei ole uskonto tai sitä edustava järjestelmä vaan Jumala itse. Ja Jumala itse on läheinen, rakastava ja armollinen. Tarvitsemmeko me siis todellakin uskontoa ja tiukkoja normeja miten on soveliasta uskoa vai pitäisikö meidän kuitenkin ohittaa byrokratia ja ihmisten kehittelemät oppijärjestelmät ja olla suoraan yhteydessä Jeesukseen, antaa Pyhän Hengen koskettaa meitä ja sydämestämme turvautua Jumalaan, joka rakastaa meitä?
Älkäämme siis olko uskonnon harjoittajia vaan olkaamme aidosti uskossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti